1) Suomalainen Kirjakauppa (Susa Pukema):

http://jarjellajatunteella.blogspot.com/2018/10/juhana-salonen-viiton-olen-olemassa.html

2) Anni Rikkonen (kirjoittaja opiskelee kirjallisuutta ja työskentelee kirjakaupassa):

Ovi viittomien täytteiseen elämään
”Tämä ei ole minun tarinani.” Tämä ajatus putkahtaa herkästi mieleeni, kun tartun Juhana Salosen omaelämäkertaan Viiton – Olen olemassa. Tällainen mihinkään kieli- ja kulttuurivähemmistöön kuulumaton ei välttämättä heti pysty ymmärtämään, mitä kaikkea kuuron elämäkerta voi hänelle tarjota. Kuitenkin kun uskaltautuu tarttumaan tarinaan oman kokemuspiirinsä ulkopuolelta, voi tulla vahingossa oppineeksi jotain uutta, ja näin kävi minulle tämän kirjan parissa.

Salonen kirjoittaa kuuroudesta hyvin henkilökohtaisella tasolla. Kirjassa hän käy elämäänsä läpi vaihe vaiheelta kuvaten, miten kasvaa kuuroksi diagnosoidusta taaperosta lopulta viittomakielisyydestään ylpeäksi aikuiseksi. Avoimuutta on pakko ihailla – erityisesti nuoruusvuosista löytyy kipeitä muistoja, eivätkä ympäröivän yhteiskunnankaan asenteet ole aina parhaat mahdolliset.

Kirja kuitenkin yllättää positiivisuudessaan. Se ei ole nyyhkytarina vaikeasta elämästä eikä saarna yhteiskunnallisesta vääryydestä. Salonen kertoo vaikeistakin aiheista nokkelin sanankääntein, eikä hänen matkastaan puutu hauskoja sattumuksia. Ehkäpä kirjaa voisi kutsua syvälliseksi ja ajatuksia herättäväksi hyvän mielen tarinaksi? Kuurojen elämästä kerrotaan välillä niinkin vetävästi, että kuuleva lukija tulee kateelliseksi. Esimerkiksi valtioiden rajat ylittävä yhteisöllisyys on jotain sellaista, mistä nykymaailmassa sopii olla ylpeä.

Kirja onnistui myös saamaan minut kiinni omista ennakkoluuloistani siinä, ettei se ollutkaan tarina vamman kanssa kasvamisesta, vaan ennemminkin kertomus kahden eri kielen (suomen ja suomalaisen viittomakielen) välillä hapuilusta. Näin erityisesti kielistä kiinnostunut saa paljon pohdittavaa muun muassa kielen ja identiteetin yhteyksistä. Samalla on pakko avartaa omia näkemyksiään: kuuroutta ei ole pakko käsitellä vammana, vaan se voi olla jotain paljon muuta.

Salonen onnistui kirjallaan avaamaan oven oman vähemmistönsä maailmaan, ja sain siitä itse paljon ajattelemisen aihetta. Mielessäni herää kuitenkin kysymys, opinko kuitenkaan tarpeeksi. Kirja on hyvin tiiviisti kirjoitettu, ja aiheesta kiinnostunut ei pistäisi pahakseen kuulla vielä enemmän viittomakielisen elämästä ja ajatuksista.

Toisaalta tiiviydessä on omat etunsa. Jos joku on valmis kertomaan oman tarinansa selvällä, nokkelalla suomen kielellä ja pitää kertomuksensa sopivan mittaisena, on tarinan kuulematta jättäminen silkkaa laiskuutta.

Pakko vielä kiitellä kirjan visuaalista ilmettä ja taittoa. Oman kokemuksen mukaan turhan monessa omakustannekirjassa juuri tämä puoli on hoidettu huolimattomasti, ja epähoukutteleva ulkoasu voi harmillisesti vaikuttaa teoksesta jääviin mielikuviin. Sinun kirjasi kohdalla tätä ongelma ei onneksi ollut :)

 

 

3) Satu Järvinen (Kirjat kertovat -blogin kirjoittaja):

https://kirjatkertovat.blogspot.com/2018/03/juhana-salonen-viiton-olen-olemassa.html

 

 

4) Maija Mäkelä, lukiolainen (Suomen Akatemian sivusto):

https://www.aka.fi/fi/tietysti/kirja-arviot/kuurojen-aani-kuuluviin/

 

 

5) Kirjavinkit:

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/viiton-olen-olemassa/

 

6) Johanna Salmi (Viittomakielen ja puhevammaisten tulkki. Kirjoittaja opiskelee Jyväskylässä viittomakielen maisteriohjelmassa):

 

Viiton -olen olemassa on kuurona kuuleville vanhemmille syntyneen Juhana Salosen rehellinen ja avoin omaelämäkerrallinen kertomus varttumisesta kuulevassa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Juhana kuvaa kirjassaan kamppailuaan kahden identiteetin välimaastossa. Lapsuudessa suomen kielellä oli vahva rooli sekä kouluopetuksessa, että yksityiselämässä kavereiden kanssa puuhatessa. Lähestyessään teini-ikää suomen kielellä toimiminen kuitenkin vaikeutui, sillä aiheet, joista kaverit keskustelivat, muuttuivat monimutkaisemmiksi ja vaikeammiksi eikä Juhana saanut enää selvää mistä puhuttiin. Häntä alettiin kiusata.

Samoihin aikoihin Juhana alkoi tutustua yhä enemmän kuuroihin ja viittomakieleen, mutta huomasi pian, ettei osannut viittomakieltä riittävän hyvin kommunikoidakseen sujuvasti muiden kanssa. Alkoi synkkä ja raskas ajanjakso Juhanan elämässä; kuka hän oikeastaan on? Mikä on hänen kielensä ja yhteisönsä? Mihin hän kuuluu? Vaikeiden kipuilujen jälkeen Juhana löytää kuitenkin itsensä kielestään ja kulttuuristaan ylpeänä viittomakielisenä aikuisena ja päätyy jopa itse viittomakielen opettajaksi ja tutkijaksi.

Juhanan henkilökohtaisen kokemusmaailman ohella kirja liikkuu myös yhteiskunnallisten asioiden äärellä. Jään pohtimaan, kuinka lapsen identiteetin rakentumiseen vaikuttavat muun muassa niin vanhempien tiedonsaanti kuuroudesta ja viittomakielestä, kuurojen opetuksen suhteen tehtävä yhteiskunnallinen päätöksenteko ja laajemmin viittomakielen yhteiskunnallinen asema.  

Arvostan suuresti Juhanan rohkeutta tuoda avoimesti esiin hyvinkin kipeitä ja vaikeita asioita ja tunteita. Juhana esittää asiat sellaisina kuin ne ovat.

 

Raskaista asioista huolimatta kirja on lämminhenkinen ja toivoa antava. Juhana kuvaa vaikeuksien ja haasteiden ohella myös niitä hyviä asioita mitä hänellä on elämässään ollut.
Syvyyttä kerronnalle tuo myös Juhanan äidin ääni, joka kuuluu tasaisin välein.

 

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat tietoa kuuroudesta ja viittomakielistä, ja erityisesti vielä heille, jotka haluavat tietoa kuuron henkilön kokemusmaailmasta kuulevassa yhteiskunnassa.

Lisäksi kirja on ajatuksia herättävää luettavaa kenelle tahansa identiteettinsä kanssa kamppailevalle.